How it all changed...

Sunnuntaina tuli sellainen olo.

Se olo.

Mä en voi kuvailla, kuinka paljon sattuu

valita tekohymyn ja itsensä tappamisen väliltä. 

Ja se, ettei kukaan ymmärrä täysin,

mitä mä käyn läpi,

ei todellakaan auta mua.

Oon rakastunut yhteen tyttöön.

Rakastunut.

Mutta tuskin siitä mitään tulee,

ei se musta voi välittää,

ainakaan enemmän kuin kenestäkään muusta.

Mutta mä oon oikeasti rakastunut siihen.

Ja mua pelottaa tää ihan älyttömästi,

että joku ihminen, jolla on kaikki mahdollisuudet 

mun särkemiseen, on mun onnen lähde.

Koska mulla on hyvä olla sen kanssa.

I know the sound of a heart breaking

Osastojakso ohi.

No joo, ei se mua mitenkään merkitsevästi muuttanut.

Mut se piti mut hengissä, ehkä jopa vähän kivuttomammin. 

Ei sattunut niin paljon hengittää.

Nyt se sattuu kymmenkertaisesti enemmän. 

Mä en oikein tiedä.

En mä taida jaksaa elää. 

Se on vaan ajan kysymys...

voi kun mä en olis mä.

Miserable

Hyvää uutta vuotta. Neljä viikkoo myöhässä. 

Mua väsyttää. 

Mulla on ihan julmetun arvoton olo.

Niinku aina.

Huomenna alkaa osastojakso, enkä mä haluu mennä sinne.

Koska se tarkottaa kahta viikkoo erossa mun teristä. 

Eilen sain kaks pitkää, itkuista halausta. 

Mulle huudetaan liikaa.

Mä en jaksa kuulla muiden suusta, kuinka kauhea ihminen mä oon.

Mä tiedän.

Se on ainoa asia, mistä oon varma tässä maailmassa.

Mä tiedän olevani kamala ystävä. Ja sietämätön lapsi.

Mä tiedän.

Mä tiedän, että mä oon kamala kun en jaksa lähteä mihinkään.

Enkä pysty ottamaan kritiikkiä.

Enkä jaksa tehä mitään mitä multa odotetaan.

She's got broken things where her heart should be

Viimeinen postaus tänä vuonna.

Miten mä oon yhä elossa?

Joulu oli... no, pahin kaikista tähän asti. 

Mä en näe itselläni tulevaisuutta

tammikuuta pidemmälle.

Vaikka kuinka yritän, mä en vaan näe...

Mua saattaa odottaa tammikuussa osastojakso-

mun ensimmäinen. 

Oon kirjoittanut tänä vuonna kolme viimeistä kirjettä.

Kukaan muu ei ole nähnyt niitä kuin mä.

Mun elämänhalu perustuu tällä hetkellä siihen, että tiedän pystyväni lopettamaan tän itse milloin tahansa.

Mutta se on valhe, mä oisin tehnyt sen jo jos se ois niin yksinkertaista...

Merry fucking Christmas...

Joo, mikä hemmetin ilon ja rakkauden aika?

Vituttaa,

koska ostin uusia teriä tänää

mut ne ei hajoo sillee miten haluisin.

Vitun joulu, miks mun elämä on aina jouluna tällasta

Opetelkaa psykologiaa, saatana

Viilteleminen ei ole sairaus, se on oire sairaudesta.

Vituttaa ihmiset jotka ajattelee, 

että heti kun mä en enää satuta itteäni,

oon onnellinen ja elämä hymyilee.

Mitä saatanan väliä on joillain

särkevillä naarmuilla iholla,

kun sisällä sattuu niin 

paljon enemmän?

Mulla on ollut masennus kohta

kolme vuotta.

Viiltely alkoi tän vuoden puolella. 

Laskekaa siitä.

Miksi ihmiset - vieläkin, kaikesta huolimatta - ajattelee, 

että fyysinen kipu olis henkistä pahempaa? 

Mä yritän pysyä teristä ja veitsistä ja höylistä ja hakaneuloista ja saksista erossa tänä iltana. 

When you love someone but it goes to waste...

Mä toivoin ihan hirveästi.

Mä toivoin, että se auto suistuu tieltä-

että mä kuolen.

Mutta sitä ei tapahtunut,

tässä mä vieläkin itken säälittävänä

idioottina joka ei osaa olla terve.

Mua oksettaa oma itseni.

Kuinkakohan syvälle terä

 menee tällä kertaa?

Miksi mun psykologi on kipeä?

Mä. En. Jaksa.

Sen mä tiedän paremmin,

kun mitään. 

Mua väsyttää tää elämä-

eikä tätä voi sanoa elämäksi.

Tää on ihmiskunnan

varojen tuhlausta,

saatana.

Mä en jaksa yrittää enää.

NIGHTMARES NO LONGER WAIT FOR SLEEP.